Yhdeksän suomalaista kuollut bussiturmassa Malagassa

[Guest Henkka]

Erittäin ikävä juttu tämä onnettomuus, mutta olen kuitenkin samaa mieltä Artun kanssa.

 

Toinen asia joka mua häiritsee näissä onnettomuuksissa on "kollektiivinen suru" joka on täysin keinotekoinen asia. Ihminen ei luonnostaan ole kollektiivinen surija joka suree jos tuntemattomia kuolee jossain muualla, vaan surutyötä tehdään silloin kun se koskettaa itseä. Esim Jokelan jälkeen, niin ikävä tapaus kun sekin oli, voin pahoin kun lehdet yrittivät tuputtaa kollektiivista surua ja vaikka hiljainen hetki uhrien muistamiseksi on kaunis ele, niin en silti täysin ymmärrä sitä miksi minun pitää hiljentyä jos asia ei minua kosketa. Eihän meillä ole tapana surra kollektiivisesti isompiakaan tragediota, miksi tällaista? Viime viikolla Iranissa Shirazissa  tapahtui räjähdys (onnettomuus) ja siinä kuoli 300 12 ihmistä ja loukkantui useita. Mikä heistä tekee arvottomampia, miksi emme sure heitä?

 

 

 

 

Aina sama ilmiö kun jotain sattuu. Oli se tämä bussiturma, Konginkangas, tsunami tai 9/11. Ei saisi surra tai ihmetellään miksi surraan tuntemattomia. Tai ei välttämättä edes surra, mutta tapauksia pidetään ikävinä.

Mutta niin ei saisi olla. Muiden empatia täisissä tapauksissa ilmeisesti jotenkin ärsyttää. Syitä voi olla monia, mutta ihmetyttää vain aina se into ikäänkuin dissata muita näissä keskusteluissa. Ihminen ei vain voi surra koko maailman asioita, se on mahdotontakin, eikä olisi ainakaan terveellistä.

 

Tämän voisi laittaa käänteisesti niinkin, että melkein poikkeuksetta moni iloitsee suomalaisten menestyksestä maailmalla jossain vaikka jossain urheilulajissa. Tuntee ainakin tyytyväisyyttä jos ei suoranaista iloa, joidenkin tuntemattomien menestyksen johdosta. Ei päinvastaistenkaan tunteiden kokeminen ole yhtään sen oudompaa, vaikka kyseessä ei olisi lähipiirille tapahtuneista asioista. Eikä niitä tarvitse hävetä tai selitellä, sillä se on mielestäni normaalia. On vain luonnollista että ihminen kokee tunteita niistä asioista, jotka koskevat omaa elinpiiriä tai maailmaa jollain tavoin. Moni on varmasti matkustanut seuramatkojen lomabusseilla kenttämatkoja ja osaa jollain tavalla eläytyä tilanteeseen eri tavalla, kuin vaikkapa lähi-idän pommi-iskuihin. Tai ollut jossain lomakohteessa, jossa tehdään esimerkiksi terroriteko. Silloin näistä tulee luonnostaan erilaisia asioita kiinnostavuudeltaan, sekä tunnepohjaisesti.

 

Joillain on elämänkokemuksen kautta ollut omakohtaisesti rankempia juttuja. Arttukin on nähnyt niin paljon surua, kuolemaa ja epäoikeudenmukaisia tapahtumia maailman eri kolkissa, että se varmasti omalla tavallaan kovettaa, vaikka kykyä empatiaankin olisi yhä jäljellä. Ainakin ymmärrän hyvin hänenkin katsomustaan, koska se varmasti perustuu pitkälti hänen kokemansa maailman kautta.

 

Mutta ei se ole silti ylireagointia tai valikoivaa tuntemista, jos tuntee empatiaa mm. tämän bussionnettomuuden johdosta. Moni äimistelee sitä, miksei surra sitten sitä ja tätä? Eihän sitä iloitakkaan joka asiasta maailmalla. Mutta silti voidaan tuntea iloa vaikka Manchesterin tai Brasilian menestyksen myötä futiksessa, vaikka ei olla edes näissä maissa ikinä käyty, saatika että tunnetaisi ketään sieltä.

Miksi on aina sitten niin vaikea ymmärtää että alakuloisiakin fiiliksiä voi olla tapauksissa, vaikkei oma "mummo tai veli" ei olisi juuri ollutkaan josain paikalla missä tapahtuu.

 

Arvottomuuden perään kysely on mielestäni ihan väärä tapa ajatella asiaa, kun nämä eivät liity siihen ollenkaan. Olisi aika erikoista että jos jokin asia koskettaa, niin se olisi jotenkin pois toisen asian vakavuudesta. Kuulostaa päättömälle. Että jos tuntee, niin pitäisi tunteä sitten tasapuolisesti, että se olisi ikäänkuin tasavertaista. Tai että silloin unohtaisi mitä pahaa muualla maailmassa tapahtuu. Sehän on mahdotonta.

 

Jokin siinä ilmeisesti ärsyttää yleisesti, sillä surun tunteita ei saisi julkisesti niinkään ilmaista, ainakaan ilman "päteviä perusteluja", mutta ilon tunteet ovat ihan ok juttu.

 

Erikoinen on kuitenkin ihmismieli.

[Arne Wallen 72]

Itse en nauti kuolemista, en myöskään tunne suurta iloa jos joku täyttää 60v, osallistun tällaisiin tilanteisiin mikäli jotenkin liittyvät elämääni, tunnen suurta surua mikäli asia jotenkin minua koskettaa, tämä ei tarkoita välttämättä lähiomaista.

Tunnen vielä iloakin joistain tapahtumista.

Nuorempana oli kaikki asiat mielestäni lähempiä, eli ajattelisin että tämä surun ja ilon tunne muuttuu iän myötä, itse olen viennyt kymmeniä suruviestejä, ehkä yli satasen, aina on vastaanotto ollut erillainen.

Ehkä mieleenpainuvin oli äiti jolle kerroin pojan menehtyneen, "entäs sitte" tällekkin löytyi selityksensä.

Pahin oli nostaa muutama pikkumuksu pihakaivosta, sekin oli vaan jonkun tehtävä.

Tunteen hallintaa voisi joku sanoa, väitän kuitenkin että jokainen suruasia jättää jonnekkin pienen arven ja tilanne ja tunne muuttuu.

 

Vaarallisinta on mielestäni jos ihminen väittää ettei tunne mitään. :'(

[Mikko Maliniemi 5]

Vaarallisinta on mielestäni jos ihminen väittää ettei tunne mitään. :'(

 

Riippuu aivan täysin tilanteesta...

[Arne Wallen 72]

Nyt on pakko olla eri mieltä, en tosin tiedä mitä tarkoitat tarkalleen, jos kuitenkin ihmisen tunneelämä on täysin poissa pelistä tai vahvasti häiriintynyt ihminen on  vaarallinen sekä itselleen että ympäristölleen.

 

Ja tämä ei sitten perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen, ainakaan minun väittämänä, ainoastaan n. 30 vuoden työkokemukseen.

Yksinkertaistettuna, jos jalkasi paleltuvat koska et myönnä itsellesi että jalat palelevat, on oma terveytesi vaarassa, jos taas voit oikeesti kannella ruumiita ja irroitella niitä eri ihme paikoista tuntematta mitään, edes jälkeenpäin kannattaa jutella jonkun kans koska oma sekä kaverisi terveys on vaarassa oikeesti.

Joku näitä kaikkia hommia tekee mutta jättää mielestäni kaikkiin omat jälkensä, kaikki ovat yksilöitä joten jälki on erimoinen.

Saatan olla väärässä, joku väittää että oikeassa, miettiä hiukkasen kannattaa aina.

[Guest arttula]

Arne on varmaan osaltaan oikeassa. Ihminen, joka "ei tunne mitään" tai ei lainkaan pysty asettumaan toisen asemaan ja tuntemaan empatiaa, tunnetaan myös psykiatrisena diagnoosina psykopaatti. Meitä on kuitenkin moneen junaan. Nuo empatian tuntemisjutut jne. ovat samankaltainen liukumo, kuin esim. seksuaalinen suuntautuminen. Harvat ovat absoluuttisen heteroita ja harvat absoluuttisen homoseksuaaleja. Suurin osa asettuu sinne jonnekin välimaastoon, useimmiten jompaan kumpaan päätyyn.

 

Itse en jaksa/viitsi yrittää tuntea hirveästi sääliä tai muita suuria tunteita minulle täysin tuntemattomien ihmisten vuoksi heidän kuolemansa vuoksi. Työssäni olen "lopettanut" varmasti satojen ihmisten elämät - suurimman osan ihan tarkoituksella, osan ehkä osaamattomuuttani (joku toinen olisi ehkä saattanut heidät pelastaa). En silti ole menettänyt yöuniani noiden keikkojen vuoksi, kuin ehkä kerran. Ja se oli todella kova keikka.

 

Me jokainen elämme omaa elämäämme, ja meillä on oma lähipiirimme, joista kannamme huolta. Miksi ihmeessä kantaa koko maailman huolia omilla harteillaan ?

[Mikko Maliniemi 5]

Nyt on pakko olla eri mieltä, en tosin tiedä mitä tarkoitat tarkalleen

 

Niin, puhumme aidasta ja seipäistä

 

Kun sanoin, että on täysin tapauskohtaista, onko tunteettomuus "vaarallista" vai ei, tarkoitin lähinnä sitä, että ei tuollaista voi oikein määrittää. Toki kuvailemissasi esimerkeissä tilanne on aivan, kuten sanot, mutta se alkuperäinen lauseesi vain kuulosti liian "yleismaailmalliselta säännöltä". Tosin ehkä välinpitämättömyyskin on tietynlainen tunne? Kun sanon, että tämä bussiturma sen enempää, kuin muutaman vuoden takainen tapahtuma Konginkankaalta, saati nyt sitten vaikka Copterlinen onnettomuus, ei hetkauttanut minua suuntaan eikä toiseen, en valehtele. Ei niillä ollut minun elämään yhtään minkäänlaista vaikutusta. Ei sitten niin pienintäkään. Tiedän tulleeni erittäin kylmäksi ihmiseksi tuollaisten tapausten suhteen, mutta omat henkilökohtaiset menetykset vain ovat olleet sen verran kovia kolauksia, että joku tällainen asia ei yksinkertaisesti tunnu missään...

 

Yksinkertaistettuna, jos jalkasi paleltuvat koska et myönnä itsellesi että jalat palelevat, on oma terveytesi vaarassa, jos taas voit oikeesti kannella ruumiita ja irroitella niitä eri ihme paikoista tuntematta mitään, edes jälkeenpäin kannattaa jutella jonkun kans koska oma sekä kaverisi terveys on vaarassa oikeesti.

 

Takuulla aivan totta. Mutta vastapainoksi kuitenkin on pakko (vaikka ei ehkä pitäisi?) heittää myös seuraavanlainen väite: Ei se liiallinenkaan asioista murehtiminen ole kenellekkään hyväksi. Voi kuulostaa tylyltä, mutta jos joku täysin sivullinen (ei millään tavalla asianomainen) jonkun tällaisen onnettomuuden takia menettää yöunensa ja sitä hullunlailla alkaa suremaan, kannattaa hänenkin ehkä jutella jollekin. Itseäni ainakin huolestuttaa katsoa esim. nettikirjoituksia tällaisten ikävien sattumusten jälkimainingeissa. Jotkut ihmiset vain ottavat nämä asiat aivan liian voimakkaasti. Ja mikä siinä kaikkein huolestuttavinta on, on se, että niitä ihmisiä on todella paljon...

[Guest arttula]

Kun sanon, että tämä bussiturma sen enempää, kuin muutaman vuoden takainen tapahtuma Konginkankaalta, saati nyt sitten vaikka Copterlinen onnettomuus, ei hetkauttanut minua suuntaan eikä toiseen, en valehtele.

 

Heh, minulla ensimmäinen ajatus oli, kun kuulin Konginkankaan kolarista: "Hitto, miksi kaikki hyvät keikat menevät aina sivu suuni"...

[Laura Ahonen 0]

Kaipa tässä nyt on pääpointtina kuitenkin se, että se, ettei tämän tapauksen yhteydessä välttämättä reagoi voimakkaasti tarkoita sitä, että olisi psykopaatti.

 

(Onpas kamalan lauserakenteen omaava lause.)

 

En minäkään hirveän voimakkaasti reagoinut Konginkankaan, Tsunamin, Jokelan koulusurmien tai edes Copterlinen onnettomuuden suhteen. Tai no, hieman se Copterlinen onnettomuus kirpaisi, lapsuudenkaverin äiti kun sattui menehtymään siinä.

 

Arttu, meikäläinenkin joskus töissä ajattelee, että "tapahtuisipa jotain jännää niin tulisi vähän vipinää", jonka jälkeen kyllä tulee heti mietittyä, ettei se oikeasti olisi kenenkään mielestä oikeasti "jännää" jos jotain "jännää" oikeasti tapahtuisi.

[Guest arttula]

Arttu, meikäläinenkin joskus töissä ajattelee, että "tapahtuisipa jotain jännää niin tulisi vähän vipinää", jonka jälkeen kyllä tulee heti mietittyä, ettei se oikeasti olisi kenenkään mielestä oikeasti "jännää" jos jotain "jännää" oikeasti tapahtuisi.

 

Kyllä minä ennen ihan aidosti toivoin, että tulisi joku mielenkiintoinen juttu. Nyttemmin olen laiskistunut ja pulskistunut, ja toivon enää, että saisin nukkua yöni työpaikalla kenenkään häiritsemättä.

[Guest zikaduu]

Huolestuttavaa on myös se, että tällainen voi sattua Suomessakin ihan koska vaan. Ihan yhtäläisesti on varmaan rattijuoppoja täälläkin liikkeellä. 

[Arne Wallen 72]

Mikko olet aivan oikeassa, puhuimme aidasta ja seipäistä, en tiedä sinun henk.koht. elämästä mitään, tarkoituksenani oli kertoa juuri tuosta Artun kertomasta venetyypistä eli psykopaatista.

En yritäkkään kantaa maailman murheita harteillani mutta tuosta "keikkaimuri" jutusta kun Arttu ja Kate tuon näppärästi kertoi, eli istuimme aivan tuoreen esimieheni kera kahveilla, tämä sitten lausui siinä "tapahtuisi jotain isoa, putoisi vaikka lentokone tai muuta sellaista"jatkoi vielä"kun toimin päällikkönä ja voisin sitten hoitaa isoja asioita ja jopa antaa lehdistölle lausuntoja kuvien kera".

Itselleni tuli silloin kyllä paha mieli ja ilmaisinkin tuon melko selvästi, itse olenkin aina ajatellut kun vielä työelämässä olin että tapahtuisi niin vähän huonoja asioita kun mahdollista ja mikäli näitten asioiden syntyyn voin jotenkin vaikuttaa, teen kaikkeni.

 

Tiedä sitten olinko väärässä vai oikeassa, tein kuitenkin minkä pidin oikeana.

[Matti Averio 4]

Tässä uutisia katsellessa pulpahti mieleen, että mitä ihmettä bussi tekee motarilla vasemmalla kaistalla? 

[Mikko Maliniemi 5]

Tässä uutisia katsellessa pulpahti mieleen, että mitä ihmettä bussi tekee motarilla vasemmalla kaistalla? 

 

Ööö, ohittaa hitaampia? 

[Matti Averio 4]

Ööö, ohittaa hitaampia? 

Jolloin toinen auto(törmännyt) ohittaa sen hitaamman ohitettavan läpi? 

[Jaakko Kuusisto 3]

Kaipa tässä nyt on pääpointtina kuitenkin se, että se, ettei tämän tapauksen yhteydessä välttämättä reagoi voimakkaasti tarkoita sitä, että olisi psykopaatti.

 

(Onpas kamalan lauserakenteen omaava lause.)

 

En minäkään hirveän voimakkaasti reagoinut Konginkankaan, Tsunamin, Jokelan koulusurmien tai edes Copterlinen onnettomuuden suhteen. Tai no, hieman se Copterlinen onnettomuus kirpaisi, lapsuudenkaverin äiti kun sattui menehtymään siinä.

 

Arttu, meikäläinenkin joskus töissä ajattelee, että "tapahtuisipa jotain jännää niin tulisi vähän vipinää", jonka jälkeen kyllä tulee heti mietittyä, ettei se oikeasti olisi kenenkään mielestä oikeasti "jännää" jos jotain "jännää" oikeasti tapahtuisi.

 

Anteeksi Laura, että lainaan kirjoitustasi, mutta siinä oli osasia joihin oli pakko vastata, lähinnä Copterlinen osalta.

 

Siinä meni lentokavereitani ja yksi parhaista ystävistäni, Seppo.

 

Kun olin muistotilaisuudessa ja söimme lohisoppaa ja joimme kahvia. Siitä syömisestä ja kahvinjuonnista ei tullut kohdaltani mitään

Oli paha olo ja kädet tärisi niin, että lohisopalla olis kastellut kentän ja kahvilla huoltohallin lattian. Otin ystävien menetyksen vakavasti.

 

Olen eläissäni nähnyt ja kokenut paljonkin. Nyt otti koville.

 

Kun näen kadun varrella pienen lapsukaisen taapertavan yksin liikenteen seassa, ottaa suojelijan roolini vallan.

Kun näen pahan onnettomuuden, tulee paha olo, vaikka en edes tuntisi uhreja. Tätä voisi jatkaa ....

 

siis kaikki ikävä koskettaa.......

ehkä tuosta kasvaa se inhimillisyyden siemen

[Guest Henkka]

Kaipa tässä nyt on pääpointtina kuitenkin se, että se, ettei tämän tapauksen yhteydessä välttämättä reagoi voimakkaasti tarkoita sitä, että olisi psykopaatti.

 

Ei ole.

Eikä myös sekään, että jos reagoisi, että sen tunteen olisi oltava vahva. Monet asiat ja vaikkapa uutiset voivat tuoda hyviä ja huonoja tunteita. Ne voivat vaikuttaa vain sekunteja tai vaikka päiviä. Olla laimeita tai voimakkaita. Mutta jos jokin herättää vaikka hetkeksi jollain tasolla kurjan fiiliksen ja empatian tunteen, sitä ei tarvitse selitellä tai verrata muihin tapahtumiin. Jokainen koemme asiat yksilöllisesti ja yksilöllisellä tavalla.

 

Harvaa ulkopuolista tämäkään koskee voimakkaammin. Niin että siis suorastaan surisi tapahtunutta, vaikka juttu tuntuisi surulliselle. Edes sen hetken kun uutisista seuraa tapahtunutta.

 

Tästä on siis turha alkaa tehdä mustavalkoista asiaa.

[Jukka Siirilä 80]

Julkinen suru hidastaa omaisten toipumista

 

 

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2008/04/637391

[Guest Etsijä]

Minä veikkaan, ettei omaisten toipumista auta myöskään se, että molemmat iltapäiväpaskalehdet ovat jo tehneet "kunnioitettavaa" salapoliisintyötä viime yön ja saaneet selville lapsiuhrin nimen ja kasvot, jotka löytyvät verkkolehden etusivulta. Jutut on kuulemma tehty vanhempien suostumuksella, mutta en pysty kuvittelemaan, että yksikään vanhempi täysissä järjissään lupaa antaisi - surusta sekaisin olevana kyllä.

[Tatu Kantomaa 2 907]

Minä veikkaan, ettei omaisten toipumista auta myöskään se, että molemmat iltapäiväpaskalehdet ovat jo tehneet "kunnioitettavaa" salapoliisintyötä viime yön ja saaneet selville lapsiuhrin nimen ja kasvot, jotka löytyvät verkkolehden etusivulta. Jutut on kuulemma tehty vanhempien suostumuksella, mutta en pysty kuvittelemaan, että yksikään vanhempi täysissä järjissään lupaa antaisi - surusta sekaisin olevana kyllä.

 

On aivan täysin mahdollista, että siinä vaiheessa kun lupia kysytään niin asia esitetään A) jotenkin sillai "no big deal" että tuntuu ihan luonnolliselta vastata kyllä. Tai B) ei kerrota kaikkea jolloin myöskin tuntuu luonnolliselta vastata kyllä. Tai C) ei puhuta mitään siitä millainen juttu tulee olemaan lehdessä tai netissä. Suurimmalla osalla ei varmaankaan ole kokemusta näistä lehdistä ihan näin henkilökohtaisella tasolla. Omasta kokemuksesta voin sanoa että olipa kyseessä millainen juttu tahansa niin joka ikinen kerta siellä on jokin virhe ja joka kerta ne jutut näyttää erilaiselta lehdessä kun oli itse ajatellut. Joissain tapauksissa jutun saa toki itse tarkistaa, mutta ei aina.

 

Tässä tapauksessa kun laitetaan sensaatiohakuinen otsikko ja kuvat päälle niin avot, soppa on valmis. 

[Mikko Tepponen 0]

Kyllä allekirjoittanutta aina henkilökohtaisesti surettaa kun kotimaassamme tai maailmalla suomalaisia menehtyy onnettomuuksissa.

9/11 tapahtumat järkyttivät tuhon laajuudella, mutta koska tapahtumissa ei meidän kansalaisia menehtynyt ei surulle tullut sijaa, vain järkytykselle.

Käsittääkseni tuo bussin suistumisen aiheuttanut auto ajoi vauhdikkaasti ja liikenteessä pujotellen, joten kuljettajalla ilmeisesti oli aikomus ohittaa bussi oikealta, koska hänen mielestään bussi ohitettuaan oikeaa kaistaa hitaasti ajaneen jäi roikkumaan kaistalleen turhaan...

 

[Guest Aaltonen]

 

Ei muakaan kiinnosta paskaakaan jos joku kuolee täällä esim liikenneonnettomuudessa omaa tyhmyyttään.

 

Entäs jos se omaa tyhmyyttään kuollut on sun kaveri, josta saat myöhemmin tietää?

[Mikko Maliniemi 5]

Entäs jos se omaa tyhmyyttään kuollut on sun kaveri, josta saat myöhemmin tietää?

 

No mitäpä luulet? 

 

Tässä ei nyt kuitenkaan puhuttu mistään "jos ja kun saat myöhemmin tietää" tilanteesta, vaan itselle tuntemattomille ihmisille tapahtuneista jutuista. Ihan turha yrittää vängätä keskustelua mihinkään muuhun suuntaan...

[Guest Aaltonen]

No mitäpä luulet? 

 

Tässä ei nyt kuitenkaan puhuttu mistään "jos ja kun saat myöhemmin tietää" tilanteesta, vaan itselle tuntemattomille ihmisille tapahtuneista jutuista. Ihan turha yrittää vängätä keskustelua mihinkään muuhun suuntaan...

 

Ihmettelin vaan tota suhtautumista.  ???

No joo ei asia minulle sen enempää kuulu.

 

Joka tapauksessa osanotot uhrien omaisille ja niille, joita tämä onnettomuus koskettaa.

[Jussi Näri 0]

Tuntuu, että aina tällaisen ihmishenkiä vaatineen onnettomuuden jälkeen keskustelu ryöpsähtää käyntiin ja noudattelee tiettyä kaavaa: ensin tulevat keskusteluforumeille surunvalittelut ja sitten tulevat ihmiset, jotka toteavat kuolleiden olevan tuntemattomia eikä siten kosketa pätkääkään jonka taas osaaottajat kokevat kylmänä ja tunteettomana. Viimeistään siinä vaiheessa kun Afrikka-kortti lyödään pöytään, tiedetään mihin keskustelu päättyy: ei mihinkään.

 

Nykyisin ei saisi osoittaa tuntevansa juuri mitään. Jos esim. julkkis esiintyy hyväntekeväisyyskonsertissa ei voida ajatella että hän tekisi sen yksinomaan pelkästään siksi, että hän ajattelee tekevänsä jotakin hyvää: Aina on joukko ihmisiä, jotka ajattelevat kyynisesti, että kyseessä on yksinomaan julkkisen omaa uraa edistävä julkisuuskampanja. Jos taasen antaa rahaa johonkin keräykseen vaikkapa Afrikkaan on aina joukko ihmisiä toteamassa, kuinka taas tuli ostettua omatuntoa puhtaammaksi ja että rahat olisi voinut antaa vaikka kotimaan vanhuksille.

 

Samaan aikaan kun täällä minkäänlaisten tunteiden osoittamisen oikeudesta tehdään väittelynaihe on tunteiden osoittaminen myös asiantuntijavaltaistunut. Me tarvitsemme joukon ihmisiä kertomaan tuntemisen oikean ajan, paikan ja tavan. Samaan aikaan kun pohdimme onko meillä oikeus tuntea surua jonkin kaukaisen onnettomuuden takia tarvitsemme myös lauman asiantuntijoita kertomaan kuinka meidän pitäisi surra jos voimme surra. Olen Arttu Lahdenperän kanssa vähän samaa mieltä siitä, että kuolema on osa meidän jokaisen elämää ja tämä osa lienee nykyisin vähän hämärtynyt. Vaadimme myös tahdikkuutta -miten se ikinä ymmärretäänkään-  esim. kuoleman uutisoinnin suhteen, mutta sitten kun jokin tällainen onnettomuus on käsillä tämä tahdikkuus sivuutetaan salamavalojen räiskeessä.  Olen myös Jaakko Kuusiston kanssa ehdottoman samaa mieltä siitä, että kaikki ikävä koskettaa. Lisäisin tähän vielä sen, että kaiken ikävän ei pidä koskettaa mutta se saa koskettaa.

[Jukka Siirilä 80]

Reaktiot näihin onnettomuuksiin ovat kyllä hyvin sen suuntaisia mihin iltapäivälehdet ne ohjaa. Konginkangasta tuli joka tuutista ja kaikki suri, Copterlineä tuli joka tuutista ja taas surtiin. Nyt sitten Malagan bussiturma ja taas surraan kun iltapäivälehdissä on isot otsikot.

 

Koska täällä surraan niitä äitejä ja lapsia joita kuolee suomessa normaaliliikenteessä? Entäs ne isät jotka kuolevat ulkomailla joissakin pienemmissä onnettomuuksissa? En usko, että lapsi joka menettää isänsä on yhtään sen onnettomampi menettää sen isän isossa bussionnettomuudessa jossa kaikki osoittavat surunvalitteluja tai pienessä onnettomuudessa jota kuukaan ei muista.

Siksi tämä tuntuu niin hemmetin tekopyhältä.