Ensituntumaa ultra-lentämiseen..

[Kari Kangasluoma 0]

Menneenä kesänä (2011) heräsi mielenkiinto ultralla lentämiseen. Kateellisena katselin kun muutamat pursilentäjät kaivelivat Foxbatin hallista ja pöristelivät sillä taivaalle, kun purjelentokeliä ei ollut. Siitäpä se ajatus sitten lähti - muuntokoulutukseen keväällä 2012. Tänä keväänä olemme opiskelleet lentämistä noin kuukauden verran, ja vihdoin osa meistä pääsi oikein lentämäänkin  Vuoroni tullessa astelin hieman jännittyneenä Aeroprakt A-22L -koneen päällikön paikalle. Kone ei sinsänsä ole minulle outo - olenhan istunut matkustaja useamman kerran.

 

Lennonopettajamme ei turhia aikaillut, vaan löi check-listan kouraan ja pyysi tekemään kuten listassa mainitaan. Krääh - jännitys kohosi kun vuorossa oli moottorin käynnistäminen  Rotax hurahti käymään helposti, joten jatkoin listan lukemista. Eipä aikaakaan kun rullailtiin lähtöpaikalle. Kaasun käyttö oli pursimiehelle hieman vierasta ja kankeaa - olinhan tottunut ilmajarrun hallintaan vasemmalla kädellä (tässä sekosinkin muutaman kerran ilmassa). Hetken päästä olin valmis lentoonlähtöön - opettaja kertasi mitä seuraavaksi tapahtuu - ja minua suorastaan hirvitti  Nostin tehot täysille, jolloin Foxbat "ampaisi" liikkeelle. Ohjaus olikin yllättävän kevyt lumisella kentällä. Kiristin vetoa komennon mukaan, ja kappas, ultra kohosi siivilleen. Jyrkensin nousukulmaan - tuli melkein tippa linssiin kun mieleni täyttyi lentämisen riemusta. Olin taas päässyt siivilleni pitkän talven jälkeen. Siivekkeet pois!- öööh, pursilentäjä hieman haparoi kun ei ole moiseen tottunut. Sain kuitenkin asetettua ne nollaan, ja nousu jatkui. Tehoja laskettiin hetken päästä ja kaartoi alkoi. Tuhat jalkaa täyttyi korkeusmittarissa ja opettaja komensi vaakalentoon. Siinäpä sitä olikin säätämistä tehon ja nopeuden kanssa  Sain kuin sainkin nopeuden järkeviin lukemiin, ja variometrin nollaan - on se purtsikalla vain niin helppoa, sehän putoaa kokoajan 

 

Ohjaustuntumaan kokeiltiin seuraavaksi; kaartoja ja tehon säätöjä testailin. Eipä aikaakaan kun olikin laskeutuminen edessä. Minua hirvitti - osasin kyllä purtsikalla laskeutua, mutta mites tällä kun on tää kaasuvipu tässä näin, ja tuo joka pyörii tossa edessä!!?? No, eipä se lähestyminen hirveenä eronnut purtsikalla tehdystä. Finaalissa oltiin - opettaja otti ohjaimesta kiinni kun väitti minun vispaavan siitä  Lasku oli pehmeä opettajan tekemänä.. TEHOT TÄYSILLE!! Kuului käsky - ja purtsikkalentäjä sekoili taas. Opettajakin sen huomasi, ja tarttui tehovipuun työntäen sen etuasentoon. Kääk - taas oltiin nousukiidossa..

 

Samat manööverit toistuivat, kuten aikaisemmassakin nousussa. Laskusiivekkeet, tehoa pienemmälle ja kaarto myötätuuleen 700 jalan korkeudessa. Kauhukseni opettaja sanoi, että sinä suoritat laskeutumisen. Änkytin jotain vastaan, ja nieleskelin palan kurkustani alas  Toistin äskeisen mahdollisimman tarkasti; siivekkeet 10 asteeseen myötätuulessa, nopeus kohdilleen ja sillee. Sompailin perukselle ja laskin tehoja hieman. Finaaliin kaarto ja tuulikorjaus. Seuraavaksi tehot pois ja loppu olikin tuttua purjelentäjälle. Loppuveto ja Foxbat rullasi maasssa - olin onneni kukkuloilla  TEHOT TÄYSILLE!!! Nyt en aikaillut - hanaa!! Foxbat kohosi siivilleen ja minua nauratti - täähän on hauskaa 

 

Tein neljä läpäriä ja sain tuntumaan miten Foxbatilla lennetään. Loppulaskun aikakin tuli - ja päästettiin seuraava oppilas puikkoihin. Hihittelin avoimesti päästyäni pois kabiinista - olin niin onnellinen  En tahtonut housuissani pysyä äskeisen kokemuksen vuoksi. Näin ultra-kurssi eteni Pudasjärven Ilmailukeskuksessa. Sain vielä myöhemmin kyytiä Foxbatin vänkärinä kun kävimme suorittamassa epävirallista hirvilaskentaa. Joo - ja pahaolokin nosti päätään kun keli hieman äityi turbulenttiseksi lennolta palaamisen aikana  pidin kuitenkin mölyt mahassa.

 

Illalla hieman analysoin ultralla lentämistä, ja listasin mielessäni uudet asiat: lentokorkeuden säätö, repullinen uusia mittareita vahdittavaksi, tehoasetuksen säätö ja laipat. Mutta oppiminen on kivaa ja odotan innolla seuraavaa kertaa 

 

 

Kirjoittaja lentoonlähdössä (Kuva: M. Kiuttu 2012):

[ attachment removed / expired ]

 

[Timo Koski 141]

Tänks. Hyvä kertomus.

[Marko Saastamoinen 0]

Näitä juttuja on kiva lukea.

[Mika Jääskeläinen 19]

Hienoa. Hyvin olet tavoittanut sen ilmailun riemun! 

[Juha Haapajärvi 0]

<<tykkää!!>>

[Sami Mäntyharju 12]

Mahtavaa!

 

Lisää tällaisia kertomuksia ilmailun riemusta

[Juha Lampi 271]

Jes! ...ja muista lajikokemuksista lisää

[Ari Simonen 28]

Jes! ...ja muista lajikokemuksista lisää

Pöh... ei tälläista riemua koe kuin ultran puikoissa...

[Kari Kangasluoma 0]

Pöh... ei tälläista riemua koe kuin ultran puikoissa...

 

Kylläpäs - nimittäin Ka-6 ohjaimissa  Siitä sitten lähempänä kesää!!

[Kari Kangasluoma 0]

Aamu meni kyllä päin hanuria, mietiskelin ajaessani KIAlla kohden Pudasjärveä. Miten ihmeessä olin laittanut kelloni soimaan tunnin liian myöhään? Kirosin mielessäni ties jo kuinka monennen kerran. Olin rauhassa aamukahvin lomassa istahtanut sohvalle lukemaan aamun uutisia iPadistani, ja samalla vilkaissut olohuoneen seinällä olevaa kelloa. Ei saat***a!!, huuhdahdin ja pomppasin pystyyn!! Varmistin vielä vaimoltani olinko varmasti täysissä sielun voimissa, kun kello muka näyttää 7.45. Minun olisi pitänyt lähteä jo varttitunti sitten ajeleen kohden Pudasjärveä. Onneksi.. onneksi olin pakannut kamppeeni illalla valmiiksi, joten nakkelin niitä auton ovesta sisään. Hätäisesti jonnekin suunnattu suukko vaimolle ja hyppäsin KIAn rattiin. Polkaisin pedaalin pohjaan ja annoin sutimisen eston huolehtia pidosta. Äh puh - tästä ei hyvää seuraa solvasin itseäni.

 

Laskin mielessäni kuinkahan paljon myöhästyn oppitunnin alusta? Ajelin_mielestäni_turvallista_ylinopeutta hiljaisella moottoritiellä. Saavuin Ouluun - siitä keula kohden Pudasjärveä. Voihan vitalis - kello on jo 8.10. Onneksi liikennettä oli vähän Valtatie 20:llä. Aurinko paistoi ja oli mukava ajella. Soitin lennonopettajalleni 10 kilometriä ennen Pudasjärveä, että saatanpa hieman myöhästyä. Suljettua puhelimeni, muistin vielä kerran moittia itseäni huonosti alkaneesta aamusta. Ah - Pudasjärven taajamakyltti!! Loppujen lopuksi olin vain vaivaiset 7 minuuttia myöhässä, eikä kaikki olleet edes saapuneet paikalle. Huh - huokasin helpotuksesta.

 

Matti myöhästen saavuttua paikalle, aloitimme oppitunnin. Opettelimme koneen kuormausta oikeaoppisesti. Laskimme muutaman esimerkkilaskun ja se siitä. Seuraavana olikin vuorossa lentämistä! Sain kunnian aloittaa ensimmäisenä, joten ahtauduin kabiiniin säätämään vöitä. Aikani ähistyäni sain vyöt mieluisalle kireydelle. Tsekkasin, että opettaja istuu vieressäni, ja otin käteeni tarkastuslista. Lista eteni tutussa järjestyksessä - ja eipä aikaakaan kun Rotax hurahti käymään.

 

Pöristelin kohden "odotusta 26" ollen tarkkana, etteivät siivenkärjet pääse koskettamaan varsin korkeita lumivalleja. Pysähdys - tsekkasin, ettei muita ole laskeutumassa ja jatkoin pöristelyä kohden lähtöpaikkaa. Perille saavuttuani tsekkasin vielä tsekkilistaa, ettei mitään unohtuisi. Vilkaisin hieman hermostuneena opettajaani, joka virnisti takaisin ja loi näin minuun hieman itsevarmuutta. Kaasua... kaasua lisää... kaasu täysin eteen. Foxbat suorastaan ärjyi kun keräsin vauhtia lentoonlähtöä varten. Pieni kiristys sauvasta - ja kappas olin taas päässyt siivilleni. Tää on tätä - jonkinasteinen hurmos valtasi mieleni, hihittelin jälleen itsekseni. Nousimme 2000 jalkaan, jolloin ope pyysi hidastamaan. Mieleni hieman järkkyi, koska (purtsikkakokemuksesta) tiesin mitä on tulossa. Laippaa 10 asteeseen, nopeutta pois... olin silminnähden hermostunut, mutta pakotin sen taka-alalle. Hidastin, hidastin, mutta en opettajan mielestä tarpeeksi. Kattoppa näin, sanoi ope ja veti viimeisetkin välykset pois sauvasta. Foxbat nyykähti nokalleen. Ahaa - tälläinen on siis Foxbatin sakkaus - ei paha huudahdin mielessäni! Kokeilimme sakkausta vielä puolenkymmentä kertaa, jolloin opin suurinpiirtein tuntemaan miten kone käyttäytyy.

 

Tämän jälkeen kaasuttelin takaisin kohti Pudiksen kenttää läpäreitä varten. Tässä vaiheessa olin kiinnittänyt huomiota jatkuvaan turbulenssiin mitä äsken ei tuntunut. Tuuli oli mitä ilmeisimmin voimistunut, ja asia varmistui myötätuulessa tuulipussista. "Pudasjärven liikenne, Ultra 592 pakkolaskuharjoitus kiitotie kaksi kuusi..", kuulin open sanovan! Tässä vaiheessa alkoi hiki nousemaan pintaan. Opettaja veti tehot pois, ja pyysi laskeutumaan. Kovan tuulen vuoksi perusosa jäi olemattomaksi, ja sompailin Foxbattia kohti kentän keskiviivaa. Jostain kumman syystä olin rauhallinen kuin viilipytty ja pääsimme turvallisesti kentän pintaan, jolloin tehtiin ylösveto. Moitetta tuli välittömästi tehovivun käytöstä. Olin harmissani, kun en ollut työntänyt kaasua täysin auki  Se on niin tuntematon vipu pursipilotille. Mää kun olen opetellut laskeutumaan, jonka jälkeen hupi loppuu siihen. Se, että voidaan tehdä läpilaskuja, on minusta niin outoa 

 

Arhghh!!! Turbulenssi yltyi - myötätuulessa Foxbat keikkuin kuin lastu laineilla. Jokin aamupalakseni syöty eines kohosi kurkkua kohti  Nieleskelin sen alas, ja jatkoin laskeutumista. Nopeuden pitämisessä vakaana oli hieman vaikeuksia. Kentän pinnassa ajoin laskevaan ilmavirtaukseen. Foxbat nyykähti kentän pintaan ja tunsin kuinka telineet joustivat allani - HANAA!!! Ja kohosimme taivaalle. Äskeisen huonon laskeutumisen mielipaha oli suuri - ja vielä kun aamupala velloin vatsasssani turbulenssin vaikutuksesta, aloin tuottamaan tuskanhikeä. Onneksi seuraava olikin loppulasku, jolloin pääsisin piinasta. Kokosin itseni, ja keskityin laskeutumiseen täysillä. Finaalissa turbulenssi keikutti konetta, mutta en välittänyt siitä (keskityin jopa olemaan vatkaamatta ohjaussauvaa). Laskeutuminen meni nappiin - huokasin helpotuksesta- mikään ei vi***ta illalla kuin se, että on jäänyt joku huono suoritus viimeiseksi.

 

Pöristelin kohti plattaa (hmm.. jälkeenpäin huomasin, etten muistanut taaskaan nostaa laippoja ylös  ) ja pyyhin hikeä otsaltani. Väsyneenä mutta onnellisena päästin oppilastoverini päällikön paikalle. Keskustelimme ylhäällä olevasta kelistä, jonka jälkeen saapastelin kohden huoltorakennusta. Phuuh - riisuin pois hikisen pipo ja kuuman fleecen, ja puhalsin. Olo oli kuin illan ryypiskelyn jälkeen. Mietin mikä ihme minut laittaa taivaalle yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka joskus on tuloksena paha olo?? Mutta samassa muistin sen tunteen kun lentokoneen pyörät irtoavat maasta, ja hymähdin itsekseni - senpä vuoksi sinne mennään yhä uudelleen 

 

Jep - näihin kuviin ja tunnelmiin päätyi ultrakurssimme toinen lentopäivä!

 

 

[ attachment removed / expired ]

 

[Kari Kangasluoma 0]

Jestapa jepulis! Vihdoin on pursimies päässyt yksinlentovaiheeseen ultrakurssilla  Ensimmäinen yksinlento oli "sellainen ihan tavallinen lento" - ei mitään dramaattista kerrottavaa jäänyt mieleen. Läpäreitä vetelin puolenkymmentä ja siinä se oli. Seuraavalla lentokerralla suunnittelinkin pienen matkalennon Pudasjärven lähialueelle. Pyrähdin Pudikselta Taipaleenharjuun, jossa mukavana maamerkkinä oli pari kappaletta tuulimyllyjä. Ne löytyivätkin suhteellisen helposti. Siitä kurvailin sitten kohden itää - Jongunjärven suuntaan. Tässä kohtaa alkoivatkin talvilentämisen haasteet - kaikki maamerkit olit lumen peitossa  Järviä ei erottanut soista - ja niitähän Pudiksen alueella riittää. Hetken pähkäiltyäni tunnistin oikean järven ja kaasuttelin sinne. Tunnustan katsoneeni GPS-laitteelta varmistuakseni oikeasta järvestä 

 

Jongunjärven tasalla kurvasin kohden pohjoista - ajattelin pöristellä Kuusamontien päälle, ja ottaa suunnan kohti länttä. Ja niin teinkin - tässä vaiheessa kenttä olikin turvallisesti näkyvillä vasemman siiven kohdalla  Muutama lenkura sinne - tänne ja ajattelin tehdä pari läpäriä. Huristelin myötätuuleen ja tein kuten olin ajatellukin. Lento oli oikein onnistunut, ja antoi sopivasti esimakua siitä, mitä oli odotettavissa seuraavana päivänä.

 

Jep - seuraava päivä koitti, ja keli oli upee. Suunnitelmissa oli matkalento EFPU - EFRU - EFPU. Lento alkoi vasta iltapäivällä, joten ehdin mukavasti piirrellä tuulikorjauskulmat ja sun muut laskelmat. Tuuli kävi käytännössä suoraan takaa, joten saisimme menomatkalla mukavasti 8 solmua lisävauhtia. Opettaja istui viereen ja kertoi mitä tehdään. Eikait siinä muuta kuin menoksi - olin mielestäni suunnitellut matkan kohtuu hyvin, joten tuskinpa eksyisimme  Pöristelin 2000 jalkaan ja aloin seuraamaan Ranuan tietä. Sehän luonnollisestikin veisi minut perille. Suunnistaminen meni kuten olin ajatellutkin - maamerkit löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen - tosin opettaja oli huomannut ne monta minuuttia aikaisemmin 

 

Kuin varkain ilmestyi Ranua minusta katsottuna etuoikealle?? Tunnustan epäröineeni, onko tuo varmasti se miksi sitä luulen!? Oli se - opettajaa nauratti, minua ei. Kenttäkin löytyi hetken tiirailun jälkeen, joten suunnistin sinne. Tsekkasimme, että kenttä on laskukelpoinen ja kurvasin myötätuuleen. Kevään termiikkikeli vatkasi konetta finaalissa - kenttä oli huomattavasti kapeampi kuin Pudiksen aurattu kenttä. *Klups*, nielaisin hieman - mutta päättäväisesti jatkoin lähestymistä. Lasku oli ihan ookoo, jopa opettajankin mielestä  Rullailimme kohti halleja, jossa päätimme käydä morjestamassa Air Servicen porukkaa.

 

Kahvit juotuamme oli paluun aika. Kämmäilin lentoonlähtöilmoituksen kanssa, josta sain oitis muistutuksen viereiseltä penkiltä  Kyllä harmitti. Painoin sen taka-alalle, ja aloin seuraamaan maastoa. Suunnitelmana oli lentää ja etsiä oikea suunta 2000 jalassa, ja laskeutua 1100 jalkaan, ja jatkaa lentoa. Löysin suunnan Pudiksella ja laskin korkeutta pikku hiljaa. En uskonut, että tulee suurempia ongelmia löytää Pudasjärvi (voi kuinka väärässä olinkaan). Olin pitänyt Ranuan tien oikealla puolellani, jonka mukaan tiesin missä olin, mutta oho - matalalla lentäessä koko tietä ei näkynyt! Opettaja antoi neuvoja tässä vaiheessa miten edetään. Tuskaisen pitkän ajan päästä, naapuripenkiltä kysyttiin: "Tiedätkö missä olemme?". Ööö.. äää, tuota.. äää. No, tunnustin, että olin kadottanut tarkan sijainnin kartalta, mutta suunta on suurinpiirtein oikea, koska Syöte näkyy vasemman siiven suunnassa, vastasin. Naapuri penkillä istuva henkilö virnisti ilkikurisesti. Oli tapahtunut juuri niin kuin opettaja oli lennon alussa kertonut. Ja minua hävetti  :'(

 

Uskollisesti jatkoin lentoa ja jossain vaiheessa Ranuantie tuli näkyviin. Hahaa!!! Tiesin, ettemme olekaan eksyksissä -  ja korjasin heti suuntaa vasemmalle. Jos olisin ylittänyt epähuomiossa tuon tien, olisin varmaan tällä hetkellä Oulussa  Aikanaan kenttäkin tuli näkyviin, ja siellä näkyi rekkaliikennettä!!!? Tä - joo, siellä oli meneillään liukkaankelin harjoitus. Mutisin jotain mikrofoniin, ja mietin miten pääsemme laskeutumaan. Nooo - koska kentällä ei ollut ilmailua harrastavaa ihmistä paikalla, ajattelimme lentää kentän päältä ja vaaputtaa porukoille - jospa ne hoksaisivat poistua hetkeksi. Mutta ei - rekat eivät poistuneet kiitotieltä! Krääh - mitäs nyt tehdään, utelin opelta? Nooo - mää soitan, ja pyydän jotakuta kertomaan tuonne, että antaisivat meille tilaa laskeutumiseen. OK - jatkoin kurvailua kentän ympärillä. Täälläkin termiikkipuuskat heiluttivat konetta oikein kunnolla. Se antoi esimakua tulevan kesän kelistä 

 

Vihdoin rekat poistuvat kiitotieltä antaen tilaa laskeutumiseen! Puuskat heiluttivat pientä Foxbattia finaalissa, mutta laskuun päästiin  Rullaillessamme kohden poistumistietä ajoharjoitteluporukka valokuvasi mielenkiinnolla ohimarssiamme  8) Nostin tunnollisesti kättä kuvaajille. Semmonen reissu se. Seuraavaksi ajattelin suunnitella matkalennon EFPU - EFOU - EFPU. Saapas nähdä milloin pääsen sitä tekemään, koska hiihtolomani loppuu piakkoin, ja paluu arkeen on edessä  ???