Etsi ultralentäjän pahimmat virheet

[Seppo Kolehmainen 1 819]

Ensinnäkin pahoittelut etten ole lentänyt ultralla sekuntiakaan, muilla erilaisilla moottorikoneilla taas kohtuullisen paljon. Uskon kuitenkin vakaasti yleispätevään ja kaikenkokoisiin moottorilentolaitteisiin soveltuvaa lähestymisen ja laskun analyysimallia.

 

Oppilasta tai pienen kokemuksen omaavaa pilottia autetaan parhaiten, kun lähestyminen ja lasku arvioidaan viidestä eri näkökulmasta, kustakin erikseen. Ensinnäkin onko liukukulma oikea ja lähestyminen stabiili. Toiseksi onko kynnyskorkeus oikea. Kolmanneksi onko kynnysnopeus oikea. Neljänneksi onko loivennus tehty oikein. Ja viidenneksi onko istuttaminen ja jarrutus tehty oikein. Näihin viiteen kohtaan voidaan sitten huomioida sivutuulen, radan kapeuden, sään puuskaisuuden ja radan pinnan merkitys ja vaikutus.

 

Näillä eväillä olen päässyt parhaaseen tulokseen nuorten lentäjäntaimien kanssa. He saattavat tehdä kolme tai jopa neljä asiaa oikein ja vain yhden väärin, mutta siitä huolimatta laskun tekeminen tuntuu menevän poskelleen. He tarvitsevat hyvää analyysiä ja juuri sen kohdan esilletuomista, missä heillä on korjaamisen tarvetta.

 

Seppo   

[Olli Luoma 79]

Tervehdys!

En ole ultraopettaja, jonkin verran moottori- ja ultrakoneilla ja muutaman kerran purrellakin lentänyt. Opettanut sen sijaan enemmänkin ja myös joutunut jonkin verran opiskelemaan opettamista.

En katso, että kompetenssni riittää Sepon kommentointiin, mutta mielestäni tuossa on kyllä erittäin tärkeä pointti. Oppilas on saatava ymmärtämään asian sisältö, ei pelkästään tekniikkaa. Jos ei asiaa ymmärrä, ei voi soveltaa oppimaansa. Kasvatustieteiden tohtori Kaija Lehmuskallio toi esille aikoinaan taidon oppimisen mallin. Se meni jotenkin niin, että taito kehtittyy asian ymmärtämisen kautta ja taito on opittu, kun sitä osaa soveltaa muuhun ympäristöön. Eli pelkkä tekninen osaaminen ei ole vielä taitoa.

Opettajakursseilla olen tuonut esille näkkileivän voiteluesimerkin. Ilmailussa monella (myös minulla) on usein oikeassa olemisen tarve. Tämä kiteytyy valitettavan usein vastaavaksi kuin näkkileivän voitelu. Kummalle puolelle näkkileipää pitää voi levittää. Siitä löytyy erittäin hyvät argumentit puolesta ja vastaan. Näin on myös erittäin monessa ilmailuun liittyvässä taidossa, kuitenkaan ei voida sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Kun on jonkin tekniikan oppinut, on oltava erittäin varovainen sen muuttamisessa. Se on tehtävä harkiten. On muistettava, että stressitilanteessa ihminen palaa helposti aikaisemmin opittuun, joka on piilotajunnassa. Jos tämä vanha ja uusi opittu tekniikka on pahasti ristiriidassa, seuraukset saattavat näkyä OTKEsin raporteissa.

Vielä pitkän vuodatuksen päätteeksi tarina, jonka olen saattanut kertoa täällä ennenkin. Tutustuin vuonna -92 lentokapteeni Martti Siippolaan. SILssa hän tuli tohkeissaan silloisen moottorilennon toiminnanohjaajan huoneeseen ja kertoi innostuneesti oppineensa nyt, miten loivennus pitää opettaa. Katsoin hiukan kummeksuen ja mietin, kuinka tuore opertaja tuo mies oikein on. No, kyllä Martti oli silloin jo opettanut yli 20 vuotta. Tuossa kuitenkin mielestäni oli todellakin oikea asenne opettajalla. Aina pitää miettiä omaa taitoa ja olla valmis omaksumaan uutta.

 

Lämpimin palloterveisin

 

Olli L

[Antti Asikainen 1]

Oppilas on saatava ymmärtämään asian sisältö, ei pelkästään tekniikkaa.

 

Hiukan epäilen, voiko tällaisten asioiden ymmärtäminen johtaa hallittuun suoritukseen. Ihan minkä tahansa asian voi teoretisoida, vaikka aallokkomelonnan tai kitaran soiton, mutta lopulta osaamisen tuo kokemus, jossa suoritus tapahtuu sen kummemmin analysoimatta. Suorituksen ollessa meneillään opettaja voi tuoda siihen jotain lisää antamalla niukasti yksiselitteisiä ja yksinkertaisia neuvoja, mutta pöydän ääressä tapahtuvaa ohjeistamista pidän aika turhanpäiväisenä. 11-vuotiaskin oppii nopeasti tuomaan alas vaikka matkustajakoneen ymmärtämättä tuon taivaallista mistään energianhallinnasta.

 

Kun esimerkiksi hinauslentäjä lentää köysi perässään matalalla kiitotien vieressä, pudottaa köyden, kurvaa siipi (hyvin) lähellä maata kiitotien ylle, tekee toisen kurvan oikaistakseen kiitotien suuntaiseksi ja sen jälkeen laskeutuu suht lyhyelle matkalle, niin sellainen mielikuva hommasta syntyy, että pilotti vain kertakaikkiaan runttaamalla käskee koneen tekemään sen, minkä haluaa. Suorituksessa yhdistyy tilanteen kokonaishallinta, eikä tuossa kokonaishallinnassa liiemmin mitään tietoista ole.

 

Jos yrittää rakentaa kitaran soitosta teoreettisen mallin, niin tajuaa, kuinka huono apuväline tietoisuus on taitojen opettelussa. 

[Olli Luoma 79]

Kun esimerkiksi hinauslentäjä lentää köysi perässään matalalla kiitotien vieressä, pudottaa köyden, kurvaa siipi (hyvin) lähellä maata kiitotien ylle, tekee toisen kurvan oikaistakseen kiitotien suuntaiseksi ja sen jälkeen laskeutuu suht lyhyelle matkalle, niin sellainen mielikuva hommasta syntyy, että pilotti vain kertakaikkiaan runttaamalla käskee koneen tekemään sen, minkä haluaa. Suorituksessa yhdistyy tilanteen kokonaishallinta, eikä tuossa kokonaishallinnassa liiemmin mitään tietoista ole.  

 

Kyllä minä väitän, että jos tuon tekee hallitusti, on ymmärrettävä kuinka laite lentää ja käyttäytyy eri tilanteissa. Kun puhutaan taidon oppimisesta, on kyse teorian ja käytännön yhteensovittamisesta. Ei oppijan tarvitse teoriaa päntätä, mutta jotenkin hänen on ymmärrettävä, mistä on kysymys. Vertaisin pelkkää tekniikan oppimista "hauki on kala" oppimiseen.

 

Lämpimin palloterveisin

 

Olli L