Olli Puhakka ja elämäkerrat

[Jukka Juutinen 46]

Tässä tuli mieleen, että olisi aika, että joku pätevä kirjoittaja kirjoittaisi Olli Puhakasta kunnollisen, tieteelliset kriteerit täyttävän elämäkerran. Pätevyys- ja tieteellisyysvaatimukset pudottavat pois mm. yhden suomalaisen ilmailukirjallisuuden häpeäpilkuista eli J. Piipposen. Hyvä elämäkertahan kertoo myös kohteensa varjopuolista eikä sorru esimerkiksi keksittyihin vuoropuheluihin tai lähdeplagiointeihin. Esim. Piipposkan Luukkas-elämäkerta ei kerro käytännössä mitään Luukkasen todennäköisestä maanisdepressiivisyydestä. Illu-kirjassa ei mainita mitään Illun mahdollisista aikeista värväytyä Israelin ilmavoimiin; asia, joka mainitaan Mikko Uolan kirjassa Unelma kommunistisesta Suomesta.

Tuntuu kuin mitään kielteistä ei sota-ajan Ilmavoimista saisi kirjoittaa, paitsi jos sillä saa haukuttua Lunkkaa ja palvottua Lorentzia ja hänen perässähiihtäjiään. Jotain on historiakulttuurissa pahasti pielessä, jos ässämatrikkelissa ei koeta mainitsemisen arvoiseksi mainita henkilön murhasta saamaa vankeustuomiota (Kari Stenmanin ässäkirjat vaikenevat Karun tuomiosta tyystin). 

[Jukka Piipponen 8]

 Kaikkia ilmailukirjojen ystäviä on mahdotonta miellyttää. Se on eräs lähtökohta, kun suunnittelee vaikkapa ilmasotakirjaa, jonka niin kuin minä, yleensä kirjoitan sen jonkin lentäjän ympärille. Esimerkiksi minä en ole mikään kaikkitietävä jumala, jotta olisin lukenut kaikki mahdolliset suomenkieliset kirjat, joissa voisi olla maininta vaikkapa siitä, että Illu on haikaillut Israeliin. Sellainen on mahdotonta. Ja sitten, vaikka minulla olisikin ko. tieto, minua syytettäisiin siitä, että olen sen lainannut tai kopioinut jostain. Jostain ne tiedot on saatava, erityisesti jos henkilö on jo kuollut. Sitten on seikka, jota voidaan kutsua vaikkapa hienotunteisuudeksi (tuntematon käsite kaimalleni?). Sen mukaan olen eräässä kirjassani luvannut olla penkomatta, ainakaan ylenmäärin, erään päähenkilöni rikosasioita. Tämä oli ehtona sille, että saatoin käyttää ko henkilön itsensä kirjoittamaa kirjaa lähdeteoksena, mikä sivumennen sanoen teki kirjasta kirjan, eli projekti olisi ilman sitä täytynyt haudata. Jos kirjojani lukee vähänkään tarkemmin, tulee niistä esille myöskin tapahtuneita ikäviäkin asioita ja tapahtumia henkilöistä. Tällaiseen minua kirjailijaurani aivan alussa kannusti jo edesmennyt Blenheimin tähystäjä Lauri Lamminpää, jonka kynästä lähti kirja Blenheimit lentävät suoraan. Ettei pelkkää ylistystä. Tai pelkkää haukkumista. Vaan tasapuolisuutta ja totuutta niin pitkälle kuin se on mahdollista. Mitä tulee kirjojeni henkilöiden suuhun laittamiani repliikkejä, niin totean vain että ne eivät joitakin harvoja merkityksettömiä poikkeuksia lukuun ottamatta yleensä ole keksittyjä. Useissa tapauksissa ne on saatu asianomaisia haastattelemalla tai parhaassa tapauksessa jopa alkuperäisistä taisteluraporteista (vrt mm radioliikenne). Ilmasotakirjojen kirjoittaminen lähdekritiikkiä käyttäen on kovaa hommaa, istumista arkistoissa, lähteiden vertailua jne, mutta kuten jo sanottu, kaikkia ei millään voi miellyttää, enkä ole milloinkaan sellaista edes yrittänyt. Sivusta on kovin helppo arvostella. Koalan kustantamien kirjojeni etulehdillä on usein maininta siitä, että mikäli lukijalla on joitain tietoja ko kirjaan liittyen, hän voisi ottaa yhteyttä kustantajaan tai kirjailijaan. Tällöin voidaan harkita tietojen lisäämistä seuraaviin painoksiin. Jätän lopuksi haasteen kaimalleni, että kirjoittaisi Olli Puhakan elämäkerran. Se saattaisi hieman avartaa ajatusmaailmaa kirjailijan vaikeuksista.

[Jukka Juutinen 46]

Lieneeköhän Piipponen kuullut sellaisesta asiasta kuin lähdeviittaus? Jos vuoropuhelu ei ole keksitty, vaan perustuu vaikkapa siihen radioliikenteeseen, niin silloin on siihen syytä laittaa lähdeviite. Ja jos esimerkiksi kuvataan jotain ilmataistelua, ainakin minä lukisin paljon mieluummin kohdelenkilön taistelukertomuksen sellaisenaan kuin että kertomus muunnetaan romaanimuotoon. Käyttämällä suoria lainauksia annetaan lukijalle mahdollisuus kuunnella kohdehenkilön "ääntä" (esimerkkinä Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerran runsaat sitaatit Paasikiveltä). Näin teki myös Mikko Heikkilä kirjassaan Kullervo Lahtelasta.

Hienotunteisuus on ihan jotain muuta kuin oleellisten asioiden pimittämistä ja hyssyttelyä. Lukijalla on oikeus odottaa biografiaa, ei hagiografiaa. Ja jos päälähteenä on henkilön itsensä kirjoittama kirja, niin silloin ei voi kuin ihmetellä kirjoittajan käsitystä lähdekritiikin ja hyvän lähdepohjan määritelmästä. Piipposen kannattaisi tutustua vaikkapa Lasse Laaksosen Mistä sotakenraalit tulivat? -kirjaan, jossa Laaksonen selvittää mm. lähdekritiikin perusteita.

Kohdehenkilön kuolema ei voi tekosyy huonoon lähdepohjaan. Jos näin olisi, aika vähiin jäisivät elämäkerrat Stalinista, Hitleristä, Napoleonista. Eikä tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, sillä Markku Iskaniuksen Lundqvist-elämäkerta on hyvä esimerkki siitä, kuinka pätevä elämäkerta tehdään.

Ja kun Piipponen kirjoittaa esimerkiksi Olli Kepsun juuri tietyllä lennolla käyttäneen juuri tiettyjä tarkkoja numeroarvoja, herää kysymys mistä P. voi sen tietää? Mitään lähdeviitettä ei ole. Ja kun ko. kuvaus on lähes sanasta sanaan yhteneväinen Jukka Raunion Lentäjän näkökulma IV:n Ju 88 -luvun kanssa, voi kysyä, että kuinkas sattuikaan. Ei sillä, että P. olisi ainoa. Onhan Pekka Hietalan lentomekaanikkokirjassakin surutta plagioitu Raunion kirjaa, parin sanan järjestystä vain muutettu. Ilman lähdeviitettä. Toimintaa, joka ei jää ilman jälkiseuraamuksia edes opinnäytetöissä.

[Jukka Piipponen 8]

Kiitos kaimalle rakentavasta kritiikistä. Mutta... mutta... monta muttaa, joita minun on vähän vaikea kääntää ajatuksiksi. Luulisin, että kyseessä on halun7i - itsekäs henkilökohtainen haluni - tuottaa juuri sellaista tekstiä, joka minua itseäni miellyttää ja jollaista itse haluaisin lukea. Erilaiset runsaat lähdeviitteet ovat tietysti hyvin tärkeitä silloin, kun lähestymistapa vaikkapa elämäkertakirjan kirjoittamiseksi on valittu tieteellisellä perusteella. Minun kirjoissani niin ei ole laita. Pyrin maksimaaliseen luettavuuteen, mikä ei tietenkään voi tyydyttää kaikkia lukijoita. Siitä vaikeudesta jo mainitsinkin aiemmin. Kaikkia on mahdotonta tyydyttää. Kaikesta huolimatta romaanimuoto ei estä pitäytymästä totuuteen. Tunnelman säilyttämisen vuoksi olen lisännyt omasta päästä vaikkapa G:tä sopiviin kaarroksiin jne, mutta mielestäni se ei ole valehtelua, vaan ne tulevat luonnonlakien sanelemina. Olen toki syyllistynyt lainailemaan kohtia Raunion kirjoista, joita pidän yksinä pätevimmistä lähteistä. Mutta on minunkin juttujani lainailtu lehdissä, netissä jne. Siitä vaan! Kyseessä on siis itseni valitsema lähestymistapa kirjoittaa. Tietysti niitä olisi monia muitakin, mutta kritiikistä huolimatta aion jatkaa valitsemallani linjalla. Keskisuomen Ilmailumuseon johtaja aikoinaan kritisoi esikoiskirjaani Onttolan punaiset pirut, että mistä minä muka tiedän mm pommiosumat ja muut niin metrilleen. Vastaus on yksinkertainen. Arkistopapereista. Minusta vain on helpompaa ottaa sieltä tosiasiat, kuin ruveta itse keksimään.  Kepsun kirjaankin löysin arkistosta kelvolliset numeroarvot. Jos kuka epäilee, niin katsoo kirjojeni takalehdiltä (kaikissa ei tosin valitettavasti ole)  ja vertaa olenko kirjoittanut oikein. Suurin vaikeus on siinä, miten kirjoittaa silloin kun raportti kertoo vaikkapa lento-onnettomuudesta yhdellä tavalla ja ao henkilö myöhemmin aivan toisella. Usein minulla tällöin on painotus uskoa alkuperäisraporttia. Jonkinlaista synteesiä se on tekstissä ja aika kovaa hommaa, mikäli aikoo edes omasta mielestään onnistua. Kirjoittaminen on joka tapauksessa kehittävää puuhaa, joten ei kun kynä tai kone käteen...

[Topi Falkenberg 413]

Olen itse ns. itseoppineena tutkiskelija lukenut ja pitänyt Juka P:n tuottamaa tekstiä helppona ja viihdyttävänä ajanvietteenä pienistä lapsuksista huolimatta. Itsetuotetut elämänkerrat ja mm. Jukan kirjoittama elämänkerronnallinen kertomakirjallisuus ovat tietysti haastavia juttuja sokeasti painettuun sanaan uskoville, mutta ei se niistä huonoja tee - parhaimmillaan lukija saa näistä, esim. vaikkapa Väinö Tannerin Tarinoista, kipinän etsiä uutta sopivaa totuutta itselleen. Absoluuttinen totuus on kyllä ison kiven takana, jos sellaista edes on olemassa? ja eihän mitään ole pakko lukea eikä yleensä mitään lukemaansa tietenkään tarvitse ottaa todesta. Poislukien piin arvo ja muu elämään liittyvä todellisuus.

[Jukka Juutinen 46]

Piipponen: Jos kerran käytät arkistolähteitä, niin käytä myös kunnollisia lähdeviitteitä. Ne eivät huononna luettavuutta, ainakaan sellaisten lukijoiden osalta, jotka hakevat muuta kuin korkeajännitystä. On kirjan taittajasta kiinni, osaako hän taittaa lähdeviitteet kätevästi samalle sivulle alareunaan vai ei. Minä ainakin luen mieluummin kunnolla viitteistettyä kirjaa, koska silloin luottamus tekstiin on ihan eri tasolla*. Esimerkiksi tuore Hans Döbrichin kirjan käännös Petsamon ässä jäi kesken, kun oli ilmiselvää, että teksti on täynnä sellsisia asioita, joita kirjan kirjoittaja ei voi tietää. Lisäksi Döbrich ei ollut vertaillut lainkaan sakujen pudotusilmoituksia ja todellisia vihollistappioita.

*Juuri hyvä viitteistys tekee Hannu Valtosen tutkimuksista hyviä. Vaikka esim. Valtosen Mersu-kirja on täynnä virheitä (esimerkiksi vesiruiskutuksesta V. ei ymmärrä mitään), hyvän viitteistyksen ansiosta Valtonen on suojannut itsensä: nyt lukija tietää lähdekritiikin/lähteitten tulkinnan pettäneen, eikä kirjoittajan tietoisesti valehdelleen.

Ja sitten tuo lento-onnettomuusesimerkki: Hyvä kirjoittaja esittää molemmat näkökulmat, mieluiten suorina lainauksina tarkoin lähdeviittein, jolloin myös lukijalle tulee mahdollisuus omaan lähdekritiikkiin. 

Tänä vuonna pitäisi ilmestyä Lasse Laaksosen uusi kirja, jossa käsitellään mm. kenraalien juopottelua. Suomen armeijan asenne herrojen juopotteluun oli löperö. Siinä kun suomalainen eversti, joka oli juopumuksen takia toimintakyvytön rintamalla sai melkeinpä ylennyksen, saksalainen eversti sai kuolemantuomion (Hermann Balck ammutti tykistörykmentin komentajan tämän ollessa tulenjohtopaikalla tillintallin Normandian taistelujen aikana). Meillä mm. Laatikainen olisi ansainnut lyijyhoitoa.

 

[Antti Laukkanen 15]

Heps,

 

Ottamatta kantaa itse aiheeseen tai sen viereen, kysyn kun JJ mainitsi Mikko Heikkilän ja Kullervo Lahtela -kirjan. Yritin taannoin - ainakin kevyesti - etsiä Heikkilän yhteystietoja, mutta ollen nimi sangen yleinen, putosin kelkasta. Hänhän oli ymmärtääkseni ainakin aikanaan toimittaja, mutta sekään ei oikein tuonut varmuutta. Josko joku siis tietää, tai kirjailija sattuu itse täällä liikkumaan, saa vaikka privata tai katsoa Suomen Ilmailumuseon sivuilta yhteystiedot. Minulla olisi yksi isoisäänsä koskeva juttu, jonka uskoisin jollakin mittapuulla häntä kiinnostavan.

 

-A-

[Jukka Juutinen 46]

Koala Kustannuksen sivuilla on listattu tulevana J. Piipposen elämäkerta Joppe Karhusesta. Mielenkiinnolla odotan vastausta ainakin seuraaviin seikkoihin:

-Onko Piipponen oppinut viitteiden käytön?

-Onko tekijä saanut käyttöönsä Joppe Karhusen oman arkiston?

-Vastataanko kysymykseen "Miksi Karhunen lopetti taistelulennot käytännössä kokonaan 1943 ja siirtyi johtamaan nojatuolista kun muut laivueenkomentajat lensivät aktiivisesti ja täten johtivat edestä?"?

-Karhusen viinaongelmat?

-Miksi Karhusesta tuli kirjoittajana kritiikitön Lorentzin ja Magnussonin propagandatorvi?

[Jukka Piipponen 8]

- Ei ole ottanut käyttöön lähdeviitteitä eikä ota niitä käyttöön. Peruste n:o 1: homma hidastaa kirjoittamisen ehkä kolmanteen osaan, mutta vähintään puoleen siitä mitä se nykyisin on. Esimerkki: jossain pitkähkössä lauseessa täytyisi pahimmillaan olla kolmekin lähdeviittausta. Peruste n:o 2: ne harvat lukijat, jotka kaipaavat saada tietää, mistä asiat on otettu, voivat lukea läpi kirjan lopusta löytyvät lähteet. Peruste n:o 3: tarkoitukseni ei ole ollut eikä tule olemaan tieteellinen esitystapa, joka ei mielestäni mitenkään sovi romaanimuotoiseen esitykseen. Pyrin kirjoittamaan asiatekstiä ja täysin itsekkäästä syystä haluan kirjoittaa kirjani romaanimuotoon, koska se sattuu mielyttämään minua. Vaihtoehtona on lopettaminen tietokirjailijana, mikä joka tapauksessa tulee jossain vaiheessa, ehä alle 5 vuoden säteellä eteen. Se miksi olen mieltynyt romaanimuotoon on teoksen luettavuus ja sanon suoraan: viihteellisyys. Sen ei tarvitse tehdä esityksestä arvotonta roskaa. Pitää vain olla kyky tuoda asiat esille mielenkiintoisesti ja mahdollisimman oikein. Olen jossain yhteydessä jo aikaisemmin todennut, että pitäisi olla Jumala, että tietäisi kaiken. Tässä kohtaa on painettava pää ja oltava nöyrä. Kirjailija ei ole eikä voi olla kaikkitietävä. Siinä missä Joppe Karhunen oli kuulemma sanonut "kirjoittavansa koulupojille" oli hänen valintansa, joka kieltämättä johti siihen, että joidenkin kirjoitusten todenperäisyyttä on vaikea todentaa. Jotkut sellaiset hänen kirjoituksensa on varsin helppo todeta kirjailijan vapaudella kirjoitetuiksi. Sellaiset voidaan jättää omaan arvoonsa ja pois elämäkertakirjasta. Tällaisessa kirjoittamisessa niin kuin minullakin, on tietysti vaarana että sekaan tulee jokunen prosentti ainesta, josta ei ole täyttä varmuutta. Ei mahda mitään, sellaista se on. Kiroittajalta ja lukijaltakin se vaati vain tietynlaista nöyryyttä. Uskovaisena ihmisenä selitän itselleni, että joskus jos ja kun pääsen Taivaaseen, minulla saattaa hyvinkin olla mahdollisuus kysyä asioiden oikeaa laitaa kyseisiltä henkilöiltä. Juutis-kaimaa tämä selitys tuskin lohduttaa ja menee toki vahvasti henkimaailman puolelle. 

- Mitä tulee Joppe Karhusen omaan arkistoon, en ole onnistunut saamaan sitä käyttööni, koska omaiset eivät ole olleet suopeita asialle. Kuulin mm. mainittavan, että "isästäni on kirjoitettu jo aivan tarpeeksi, paskaakin!" Sen sijaan hänen sota-aikaiset lentopäiväkirjansa minulla onneksi on käytössäni.

- Esittämäsi kysymys Joppe Karhusen jäämisestä ns. nojatuolilentäjäksi laivueessaan on erittäinn mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen. Itseäni harmittaa tavatomasti, että silloin kun minulla olisi ollut tilaisuus kysyä sitä esimerkiksi Illu Juutilaiselta, en arvannut sitä tehdä. Siihen aikaan en edes tiennyt tai tiedostanut koko juttua. Asiaan olen ottanut kantaa kirjassani "Illu" sivulla 337, mutta "Joppe"-kirjassa en enää palaa asiaan.

- Samoin on laita mainitsemiesi Jopen "viinaongelmien" kanssa. On olemassa sellainenkin asia kuin hienotunteisuus. Ei jälkeläisten ole kiva lukea moista "paskaa". Sinulle voin todeta, että Joppe ryhdistäytyi noista asioista Ilmavoimista eläkkeelle jäätyään. Hän piti elämänsä tiettävästi ryhdissä ruvettuaan kirjailijaksi. Sitä paitsi - eriasteisia viinaongelmia oli suunnilleen joka toisella ässällä.

- Viiimeisintä kysymystäsi voisi toki pohtia. Yleensähän kaikkialla hehkutetaan Lorentzia ja Magnussonia ja haukutaan Lunkkaa, se on totta. Mutta Lunkkahan itse on myöntänyt mm Jopelle omat puutteensa Ilmavoimien komentajana. Olisiko kerta kaikkiaan niin, että nämä edellä mainitut herrat yksinkertaisesti olivat vain niin hyviä? Jos sinulla on tietoa Lorentzin ja / tai Magnussonin puutteista, niin tuo toki julki asioita. Olen pelkkänä korvana.

Ystävällisin terveisin kaimasi Piipponen

[Markku Koponen 61]

Hyvä kirjoitus ja vastaus edellisessä viestissä Jukka Piipposelta. Tykkään Jukan kirjoittamistyylistä. Tulee mieleen erityisesti Onttolan Punaiset Pirut ja päähenkilö Aarno "Aki" Ylennysmäki. Minulla oli kunnia tuntea Aki, johon tutustuin monissa kartoituskuvaajien, ns. "Alte Kameraden" palavereissa Utissa. Tuli puheeksi myös tuo kirja, johon Aki oli hyvin tyytyväinen. Siinä on elettyä elämää ja asiaa ja tarinaa ihmisistä ja tapahtumista minunkin mielestä ihan tarpeeksi "tieteellisesti" tai "asiatarkasti" kerrottuna. Sulavaa luettavaa.

Niin, samaistuin hyvin paljon Akin tarinaan. Minun "tehtäväkaari" on melko samantyylinen Ilmavoimissa, joskin tietenkin paljon myöhäisempi versio, ilman Akin sotakokemuksia. So. tähtärin työt, kartoituskuvaukset, suunnistus, kameranhoito etc. Ja myös radiosähköttäjän hommat olivat mukana. 

Hienot muistot Akista elävät mielessäni.

Terveisin Markku, tähystäjä nro. 408, KuljLLv

[Jukka Juutinen 46]

En kerta kaikkiaan ymmärrä, mistä on lähtenyt tai kuka on keksinyt sen vähämielisen väitteen, että romaanimuoto olisi luettavuuden edellytys tai että lähdeviitteet heikentävät luettavuutta. Meillä on huippuesimerkkinä Tuomo Polvisen Paasiviki-elämäkerta, joka on todella nautittavaa ja sujuvaa tekstiä tinkimättä milliäkään tieteellisyyden perusvaatimuksista. Toinen vastaava, tosin ei elämäkerta, on vaikkapa Kimmo Rentolan Suomen kommunistien sota-ajan historia. 

Sitten tuo "hienotunteisuus". Pitäisikö Lavrenti Berijan sukulaisten mielensä pahoittamisen välttämiseksi hänen elämäkerrastaan jättää pois hänen mieltymyksensä nuorehkoihin tyttöihin? Se, että monella ässällä oli alkoholiongelma ei ole mikään syy "harjata" asiat elämäkerroista. Päinvastoin. Meillä kun niin helposti irvaillaan itänaapurin juopottelukulttuurille, niin olisi syytä varmistaa, että oma pesä on ensin puhdas. Meillä suhtautuminen sotaväen "kiiltokuvaryhmien" (kuten lentopojat ja upseerit) palvelusta haittaavaan juopotteluun on ollut karmaisevan löyhäkätistä.

Suoraan sanoen hatuttaa, että meillä ilmailuhistoriaa lukevat massat kelpuuttavat niin heikkotasoista tavaraa.  

[Jorma Kosonen 1 679]

9 tuntia sitten, Jukka Piipponen kirjoitti:

Joppe Karhunen oli kuulemma sanonut "kirjoittavansa koulupojille"

No löytyyköhän tähän lähdeviite kun on lainausmerkitkin vai onko romaania?

Rodney 

[Tero Ekholm 15]

Nähdäkseni on kirjailijan oma valinta ja vapaus määrittää millä lähestymiskulmalla ja tyylillä lähtee teoksiaan kirjoittamaan. Maksava asiakas sitten äänestää lompakollaan siitä onko tyyli mieleinen vai ei. Itse olen havainnut Jukka Piipposen kirjat mukaviksi ja sujuviksi luettaviksi - hyllystä niitä löytyy aika monta. Jukan, ja muiden vastaavissa teoksissa, olen aina pyrkinyt pitämään mielessä sen, että kaikki mitä kirjassa lukee, ei välttämättä ole totta.

Joppe Karhusen maadoittamisesta olen jäänyt käsitykseen, että se olisi osin johtunut sotaväsymyksestä, ja osin ennen talvisotaa sattuneesta onnettomuudesta johtuneista kivuista joita lääkittiin mm. alkoholilla. Voi olla että olen käsityksineni täysin harhateillä.

[Jukka Juutinen 46]

Kirjastosta lainattu Piipposen "Joppe". En toki ole vielä kokonaan ehtinyt lukemaan, mutta pistipä silmään sivulla 698 ollut väite, jonka mukaan Lundqvist olisi sanonut Karhuselle tämän olleen oikeassa ja että Ilmavoimien komentajan pitäisi olla lentäjä. Väite haisee kuin härski silli kilometrien päähän monellakin tapaa. Ensinnäkin lähdeviite puuttuu. Toiseksi, väitteen järkevyyskin on kyseenalainen. Ei lentäjyys takaa kykyä johtaa Ilmavoimia. Suomen ilmavoimien parhaita komentajia on ollut muuan Arne Somersalo, joka ei ollut lentäjä. Taasen mitenkäs kävi Luftwaffelle lentäjä Göringin käsissä? Vatukkoon meni. Saksa on muutenkin hyvä esimerkki, kuinka vatukkoon homma voi mennä, kun korkeisiin virkoihin pääsee lentopoika-ansioilla. Esimerkiksi Ernst Udet oli aivan ulalla hallintovirassaan. Adolf Gallandin kyvyttömyydestä nähdä asioita laajasta vinkkelistä saa hyvän kuvan mm. Vernalekenin Ju 388 -kirjan pöytäkirjaotteista.

Kirjan lähdepohjakaan ei vakuuta.

Muokattu: Lokakuu 21, 2018, käyttäjä: Jukka Juutinen

[Raimo Heikkinen 2 504]

12 tuntia sitten, Jukka Juutinen kirjoitti:

Kirjastosta lainattu Piipposen "Joppe". En toki ole vielä kokonaan ehtinyt lukemaan, mutta pistipä silmään sivulla 698 ollut väite, jonka mukaan Lundqvist olisi sanonut Karhuselle tämän olleen oikeassa ja että Ilmavoimien komentajan pitäisi olla lentäjä. Väite haisee kuin härski silli kilometrien päähän monellakin tapaa. Ensinnäkin lähdeviite puuttuu.

 

Jos Jopen kirjaa Taistelulentäjän muistelmat (Tammi 1998) voi pitää lähteenä on Lundqvist "Lunkka" todellakin sanonut näin. Lunkka ja Joppe tapasivat 1940-luvun lopulla sattumalta Stockmannin kulmalla ja menivät Kaivohuoneelle kahveelle keskustelemaan. Sivu 166: "Lunkka tokaisi rehdisti: Ilmavoimien komentajan on oltava lentäjä, tarkoitan nimenomaan ohjaaja, jolla on tuntuma näpeissään. Minä jouduin aivan outoon aselajiin komentajaksi ja päädyin virheratkaisuihin".

Muokattu: Lokakuu 22, 2018, käyttäjä: Raimo Heikkinen

[Jukka Juutinen 46]

Kiitos Raimo vinkistä. Seuraavaksi onkin syytä pohtia lähdekritiikkiä, sillä Karhunen ei niitä rehellisimpiä kirjoittajia ollut. Esimerkiksi suoranainen valehtelu He 112 -asiassa. 

Jos Ilmavoimia olisi käytetty hävittäjäpoikien haluamalla tavalla, olisi ollut hyvin todennäköistä, että vuoteen 1944 mennessä olisi kalusto ollut aivan loppuunajettua, määrä radikaalisti toteutunutta pienempi ja hävittäjälennosto kyvytön kesän 1944 taisteluissa. 

Karhunen fantasioi kirjoissaan loppuun asti, kuinka muka Lundqvist esti "ajanmukaiset hankinnat" Saksasta. Väitehän on täydellistä valetta. Eihän Saksasta saatu kovista yrityksistä huolimatta edes paria BMW 801:stä Myrskyyn. 

Karhusen luotettavuus lähteenä on suoraan sanoen erittäin heikko. 

[Juha Ritaranta 947]

Varsin asiantuntevalta taholta sain kuulla tämän Joppe-kirjan olevan samaa vankkaa laatua kuin tekijän Illu-kirjakin. Hän ystävällisesti lähetti sen minulle, kun siinä oli vissiin käytetty valokuvia isävainajani kokoelmasta. Pystyin lukemaan sitä Talvisodan alkuvaiheille asti, sitten alkoi oksettaamaan niin kovasti, että lopetin. Myin sen Ilmailumuseon ilmailukirjallisuuspäivillä muistaakseni eurolla jollekin. Sekin oli liikaa.

Tämä Joppe-kirjasta minulle kertonut henkilö (erittäin ansioitunut ilmailuhistorioitsija, paljon julkaissutkin) totesi spostissaan juuri nämä Lundqvist-asiat, samoin He 112-jutut ja ihmetteli myös, miksi ei kirjassa ihmeemmin käsitelty Karhusen lentämisen lopettamista. Sama kaveri myös on todennut Karhusen olleen Suomen ilmailuhistorian suurin valehtelija.... Hyi kamalaa...

[Risto Sollo 22]

Eipäs nyt kuitenkaan ihan lytätä Joppea,sai kuitenkin ilmailukipinän sytytettyä muutamaan pikkupoikaan...Nyt 50 vuoden päästä ollaan jo vähän kriittisempiä...

Muokattu: Lokakuu 22, 2018, käyttäjä: Risto Sollo

[Juha Vaittinen 9]

Vaikka Jopen kirjat olivat usein vahvasti väritettyjä, niin kyllä minullekin hänen Ujeltavat potkurit oli yhdessä Clostermanin (jolla kyllä kukki gallialainen liioittelu) ja Johnnie Johnsonin kirjojen sekä Caidinin Samurain (oli enemmän Caidinin kuin Sakain kirja) kanssa pienoismallien ohella ilmailuhistoriainnostuksen sytyttäjä vaikka Steinhoffilta kopioitu salanimipelleily Tuli = Kokko jne nyppi ja yhden dollarin Brewsterit oli nyt emävale. Ja antipatiat sekä ihailun kohteet tulivat liian selvästi esille. Etenkin Lunkan haukkuminen meni liiallisuuksiin vaikka vaikkapa kansallisuustunnusjutussa Lunkka oli ihan pihalla.

Lisäksi Joppe oli kyllä tekijämies, hyvä hävittäjälentäjä ja varmaan erinomainen lentueenpäällikkö, ainakin tuloksien mukaan. En osaa pitää sotalentojen lopettamistakaan kovin pahana asiana, 350 sotalentoa on varsin paljon ja on hyvin yksilöllistä, mitä kukin kestää. Ja kestävyytensä rajoilla olevasta johtajasta taitaisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Muokattu: Lokakuu 23, 2018, käyttäjä: Juha Vaittinen

[Jukka Juutinen 46]

En kiistä, etteikö Karhunen olisi innoittanut kouluiässä minuakin. Oli todennäköisesti joko Ässien iskulaivue tai Siivellä lensi kuolema. 

Hän on voinut olla hyväkin hävittäjäohjaaja, mutta enemmän arvostan edestä johtavaa tyyliä kuten Luukkasen Einolla. Ja jos henkisiä rasituksia pohditaan, niin huhu kertoo Luukkasen olleen nykytermein bipolaari (maanis-depressiivinen). Mutta silti taisteli ja johti edestä loppuun asti. 

Samoin arvostan Karhusta enemmän esimerkiksi Rudelia, joka huomattavasti heikommassa hapessa (jalkapuolena) lensi loppuun asti. 

Karhusen toiminta muistuttaa jotenkin muuatta maavoimien Laatikaista eli mieluummin johdetaan takaa ja säännöllisesti kallistellaan pulloa. 

Jo 1960-luvulla silloinen nuori kadettiupseeri Sampo Ahto kirjoitti Sotilasaikakauslehdessä, että olisi jo aika kohdella lukijoita aikuisina ja kirjoittaa joukko-osastohistorioissa myös kielteisistä ilmiöistä. Jostain syystä Ilmavoimistamme ei vieläkään tunnuta uskaltavan kirjoittaa em. periaatteen hengessä vaan edelleen vaaditaan vain urotekohistoriaa. Ero esimerkiksi Bruce Gamblen Boyington-elämäkerran ja Piipposen Karhusen välillä on valtaisa. 

Muokattu: Lokakuu 23, 2018, käyttäjä: Jukka Juutinen

[Juha Vaittinen 9]

Karhusen puolustukseksi sanoisin, että Isäntämiehen (Luukkanen), jota minäkin arvostan, lisäksi taisi 1944 HLeLv:den komentajista vain Larjo ilmoittaa ilmavoitoista ( 1+1 vaur) ennen kuin hänen kävi ohraisesti. Kuje Lahtela lensi jonkun verran HLeLv 32:n komentajana, muttei saanut pudotuksia. Muiden laivueenkomentajien lentämisestä tai lentämättömyydestä ei minulla ole tietoa, mutteivat ainakaan pudotuksia saaneet, eikä Jopen edeltäjä LLv/HLeLv 24:n komentajana, Magnusson, kirjannut 1941 jälkeen pudotuksia. joten vaikuttaa, että Joppe toimi kuten komentajien enemmistö. Ja kyllä hän oli lentueenpäällikkönä johtanut edestä, kuten siihen hommaan kuuluikin. Periaatteessa olisi tietysti ollut hyvä, että laivueenkomentajatkin olisivat jonkun verran taistelulentoja lentäneet, jotta olisivat itse nähneet millaiseksi meno oli muuttunut. Mutta vähän lentäviltä katosi helposti "tatsi" ilmataisteluun ja kesä 1944 Kannaksella ainakin oli sen verran hengelle hubaa hommaa, ettei siellä kannattanut seikkailla, jos ei ollut täydessä terässä. Eli taisi olla, että siellä piti käyttäytyä joko kuten Isäntämies tai kuten Joppe, välimuotoa ei oikein ollut. Muistelen lukeneeni, että alaiset kyllä arvostivat Larjon innokkuutta mutta arvelivat, että huonosti siinä käy kun hänen tilannetajunsa ei ollut hyvä.

Siinä olen samaa mieltä, että asiat pitäisi kertoa niin kuin ne olivat ja asiallinen kritiikki on paikallaan osastohistorioissa ja elämänkerroissa.

Juha

[Tero Ekholm 15]

Samoilla linjoilla Juhan kanssa. Luukkanen taisi olla erikoistapaus, mutta taisi sitten loppujen lopuksi polttaa itsensä loppuun. Kunnioitettavaa toki johtaa edestä, mutta oliko tuo niin viisasta kuitenkaan. Ja mitä Rudeliin tulee, häneen vertaaminen on vähän epäreilua, sillä mieshän oli sotahullu sanan varsinaisessa merkityksessä.

Saksassa ei ollut mahdollisuutta samanlaiseen kierrätyssysteemin kuten esim. Briteisssä, jossa taisteluväsymyksestä kärsivät laitettiin hetkeksi huilimaan. Saksassa kokeneet lentäjät lennettiin säälittä loppuun. Suomessa sentään tälläiset tapaukset siirettiin muihin tehtäviin, mutta näistä ei ole paljoakaan puhuttu.

Mitä tähän uuteen Joppe-kirjaan tulee, niin pikaisella vilkaisulla vaikuttaa referaatilta Jopen koko tuotannosta. Mutta ehkä tällaiselle koosteelle on paikkansa - ja kyllähän Joppe on kirjansa ansainnut.

[Topi Falkenberg 413]

Painettu Iltalehti huomioi tänään Jukan uusimman julkaisun asiallisesti koko aukeaman mittaisella jutulla, jossa esiteltiin myös itse kirjailija. Kyllä tämä skuuppi saattaa piristää teoksen joulumyyntiä kummasti ihan loppumetreillä, pidetään peukkua 👍

[Jorma Kosonen 1 679]

1 tunti sitten, Topi Falkenberg kirjoitti:

Painettu Iltalehti huomioi tänään Jukan uusimman julkaisun asiallisesti koko aukeaman mittaisella jutulla

Ihan hyvä juttu! Varjolaivueeseen siirtyminen tosin oli vasta 18.1.2002.

Rod

[Jorma Kosonen 1 679]

Nyt on Iltalehden juttu jo nettiversiossa. Mukana kuva korpraali Karhusesta, Mannerheim-ristin ritari, 39 ilmavoittoa ja samassa kuvassa luutnanttti Hans Wind, myös 39 ilmavoittoa. Samoin siteerataan "kuuluisaa saksalaislentäjä Arnold Gallandia".

Ilmeisesti toimitus kuitenkin seuraa FF:a sillä varjolaivueen siirron päivämäärä on korjattu oikeaksi.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/86b5c7f6-e6ab-4314-9734-3dfaa238a579

Rodney